torstai 5. huhtikuuta 2012

Kultavainiot aromilasissa


Reinojen kuviointi tarjoaa kiistatonta evidenssiä suomalaisen ja skotlantilaisen kulttuurin syvällisestä yhteydestä!



Monen muun asian ohella Suomea ja Skotlantia yhdistää pohjoinen sijainti. Molempien ilmasto soveltuu suhteellisen huonosti hedelmien kasvatukseen ja rypäleiden viljelyyn. Sen sijaan viljat ovat heinäkasveihin lukeutuvia siemenkasveja, jotka menestyvät mainiosti hieman pohjoisemmassakin ilmanalassa. Keskeisenä perusraaka-aineena ohra on luonnollisestikin skottimallasviskien kannalta viljalajien joukossa omassa ainutlaatuisessa erityisasemassaan. Meillä Suomessa ohra on pinta-alaltaan yleisin viljakasvi, ja voimme siis hyvin tuntea olevamme kotonamme maistellessamme Brittein saarilla majailevien pohjoisten ystäviemme taidolla ja huolella valmistamia laadukkaita mallasviskejä.

Ilmaus ʻohranjyvä silmässä’ viittaa ehkäpä hieman toisen tyyppiseen kognitiiviseen tilaan, mutta mallasviskiharrastuksen myötä tulee kieltämättä myös katselleeksi, kuunnelleeksi ja rekisteröineeksi monia asioita aivan uudenlaisesta vinkkelistä. Itselleni on käynyt äskettäin näin esimerkiksi vanhan tutun Stingin kappaleen “Fields of Gold” yhteydessä. Sattumalta radiosta kuulemassani tallenteessa korostuivat nyt aiempaa huomattavasti suuremmalla voimalla ja intensiteetillä sanoissa kuvaillut ohrapellot: See the west wind move / like a lover so / upon the fields of barley / Feel her body rise / when you kiss her mouth / among the fields of gold…

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Historiallista reittiä mallasviskien äärelle


Glencairn -lasi, aromikansi, 4 cl 21-vuotiasta Glenfarclas Single Highland Malt -viskiä ja Skotlannissa mallastettua ohraa.


Anglofilian sijasta puhun omalla kohdallani mieluusti laajemmasta britannofiliasta. Näin siksi, että maantieteellisesti Brittein saaret käsittävät Englannin ja Walesin ohella myös Irlannin ja Skotlannin alueet. Olen ollut mainittujen saarten kanssa tekemisissä erilaisissa yhteyksissä sekä harrastusteni että työni kautta jo 1980-luvun alkupuolelta lähtien. Viimeisin britannofiliani ilmenemismuoto liittyy skotlantilaisten mallasviskien hämmästyttävän rikkaan maailman löytämiseen.

Nuoruuden satunnaisten kokemusten jälkeen kului vuosikausia ja jopa -kymmeniä ennen kuin ryhdyin uudelleen totuttelemaan viskin makuun. Lienee historiallisesti kohtuullisen perusteltua olettaa tislaustaidon kulkeutuneen kristittyjen munkkien matkassa Irlannin kautta Skotlantiin. Niinpä minäkin aloitin itseperehdytykseni historian kulkua löyhästi jäljitellen Irlannin maaperältä. Alkuun pääsin Jamesonin ja Paddyn sekoitteilla, joista jälkimmäistä siemailin ystäväni kanssa kesällä 2010 autenttisessa miljöössä Dublinissa. Tämän jälkeen mukaan alkoi tulla jonkinlaista systematiikkaa, ja ryhdyin suunnitellusti tutustumaan Bushmillsin tuotesarjan alkupäähän.

Vaimoni lahjaksi ostaman White Labelin myötä pääsin hiljalleen sinuiksi kelttiläisen viljapohjaisen elämänveden aromosfäärin kanssa. Maistaessani tämän jälkeen irlantilaissarjan Black Bushia panin merkille, että viskeissä todellakin on aivan selkeästi havaittavia eroja. Ensimmäinen tietoinen mallasviskikokemukseni tuli vastaan Bushmillsin 10-vuotiaan Single Maltin myötä. Edeltäviä tuttavuuksia huomattavasti hienostuneemman juoman syvyys ja moniulotteisuus saivat minut aluksi kuvittelemaan, että suussani rekisteröityi jostakin muusta lähteestä peräisin oleva, "ruokaisaksi" luonnehdittavissa oleva maku. Hahmotettuani lopulta, mistä maltaisuuden toisessa voimallisessa makuaallossa oli kyse, saatoin ainoastaan todeta täydellisesti ihastuneeni mallasviskikonseptiin. Samalla vakuutuin siitä, että mallasviskien erityislaatuisuuden korostamisessa ei ole kyse turhanaikaisesta snobisteriasta, vaan että taustalla on vankka, aistein selkeästi todennettavissa oleva fysikaalinen perusta, jonka mallasviskin kiehtova valmistusprosessi synnyttää.